Motivoituminen ja aika hukassa.

Kuten jo otsikoinnista pääsee perille, niiin alkaa pikku hiljaa olla motivaatio hukassa. Ei kamalasti tekisi mieli yrittää päntätä mihinkään kokeeseen tai muuhunkaan esimerkiksi edes kirjoittaa blogia, haluaisin vain hautautua peiton alle ja jäädä sinne. Meillä alkoi työssäoppimineki tuossa maanantain ja mie en vaan ole niitä aamuihmisiä ._.

Jostain kummasta syystä myös kaiken näköinen stressi, että saanko suoritettua edellisen jakson kaikki kurssit, jotta pääsisin kirjottamaa syksyllä.. Jippijaijeij! Ja jottei edellinen stressi olisi ehtinyt kirmata turhan kauaksi ja etäiseksi tunteeksi, niin pitäähän jakson vaihtua, työssäoppimisen alkaa, sekä uuden historian kurssin lähteä käyntiin! Ai, että rakastan koulun käyntiä <3 Miten voikaan olla näin epämotivoitunut, mutta minkäs sille voi, kun ei aina vaan kiinnosta?

"Lapsena kerrottiin: jos tuijottaa kiveä, voi nähdä sen kasvavan, hengittävän ja elävän

Tuijotin aikani, onneksi pettyen oivalsin: kasvoin ja hengitin itse. Opetuksen sisäistin"

Nyt pikku hiljaa alkaa oma kroppa antamaa periksi, jollain tavalla. Jalkoi koskee yhä enemmä, selkä on tohjompi, kuin aikaisemmin ja pää tuntuu hajoavan käsiini aivan pikkuriikkisiksi palasiksi, miltein tomuksi. Kaiken jälkeen, tuntuu aivan kuin voisin murtua juuri nyt tässä näin pieniksi palasiksi.

On asioita, joita alan ymmärtää vasta nyt selvemmin ja asioita, joita alan omassa päässäni sallitsemaan. Asioita, joita en itse sallinut edes olevan olemassa. Kiellän liian usein vieläkin joitakin tunteita itseltäni, joita minun ei siis tarvitsisi. Rikon itse itseäni sisältäpäin yhä vain pienimmiksi palasiksi. Muutamina iltoina saatan itkeä itseni uneen, pelkästään huonon olon, väsymyksen ja kaiken stressin johdosta, taikka sitten vain sen kaiken "vastuun siirron" takia. Joskus mietin, etteikö minusta oikeasti näy sitä tuskaa ulospäin? Vai eivätkö muut halua vain nähdä sitä. Romahdan aina silloin tällöin selittämättömään itkemiseen, silloin kysytään haluanko puhua, ei minulla ole mitään sanottavaa.

"Tunnen kaiken kaatuvan päälleni, sorrun taakkani alle. Mä jaksa en - uupunut oon."

Mutta sitten kaiken sen huolen, murheen, stressin ja ylenpalttisen muun sähläämisen keskellä, muistan, että omistan niitä mahtavia ystäviä, jotka jaksavat stempata ja pitää pääni veden pinnan ylä puolela. Vaikka heilläkään ei aina ole helppoa, olen iloinen, että he silti ovat läsnä. Love ya :3!

"Minusta todellinen ystävä on sellainen, jolle minun ei tarvitse koko ajan selittää mitä ajattelen ja miksi teen jotakin"

Palataan taas asiaan ystävänpäivänä, jos millään ehdin ja jaksan :3