Monesti epäonnistumisen edessä jäädään vain tuijottamaan sitä epäonnistumista ja sitä suljettua ovea, jonka on joko itse sulkenut tai joku toinen on sulkenut nenäsi edestä. Ei kannattaisi. Ihminen lamaantuu epäonnistumisen edessä tai lannistuu, kun asiat eivät kuljekaan suunnitellusti. Unohdetaan, että jossain meitä odottaa se raollaan oleva ovi, taikka ovi joka on loppupeleissä tempaistu sepposen selälleen, jotta huomattaisiin se. Joskus joku saattaa johdattaa sinut sen avonaisen oven luokse, mutta onkin sitten sinun valintasi tartutko kahvasta?
Itse olin niin "hurmoksessa" uskomassa, että saisin vuokrahevosen.. No se vähän meni jalkojen alta ja lannistuin - ajattelin ettei kannattaisi edes yrittää löytää toista. Mutta, ilman että etsin - minulle tarjoutui tilaisuus kuulla ihmisestä joka kaipaisi apukäsiä hevosensa kanssa, joten olen taas jännittävässä tilanteessa, miten tämä nyt eteneekään :)
Eli ideanahan toimii tämä: OHJEET: Nyt paljastatetaan meidän ihmisten "huonot tallitavat". Mitä tyhmiä tai liian ison riskin omaavia juttuja teet hevosten kanssa siitä huolimatta, että tiedät niiden olevan huono juttu...
1. Välinpitämättömyys
Itselleen tulee monesti tämä, ettei hirveästikkään välitä siitä millaiset jalkineet on, kun lähtee tallille. Kenkä valintoja löytyy aina varvassandaaleista niihin turvakenkiin, joita toki suosittelisin itsekkin. Enpä ole itse vielä viisastunut, vaikka varpaat ovatkin monesti kavion alle jääneet ja kerran jo joutunut keppien kanssa kulkemaan tapauksen jälkeen. Tavaratkin saattavat jäädä lojumaan käytävälle, kunnes on pakottava tarve saada ne siirrettyä pois tieltä.
2. Vihreen syöttäminen, samalla kun itse istut maassa
Tätä mie tein niin pirun useasti taas tänäkin kesänä, ihan vaan sen takia, ettei koskaan aikasemminkaan oo mitään tapahtunu... Kerta se ensimmäinenkin.
3. Ilman hanskoja
Tähän sortuu varmaan useampikin ihminen. Monesti tulee taluteltua hevosta ilman hanskoja, tai ratsastettua ilman hanskoja. Uittaminen onkin mitä parhainta puuhaa ilman hanskoja, jopa ilman minkäänlaisia kenkiä.
4. Irti pitäminen
Naurattaakin hiukan, kuinka tyhmä voi olla... Monesti kun haki hevosta tarhasta, saatoin heittää riimun narun kaulan ympärille ja heppa jolkotteli perässä sisälle. Välillä ohjasin narusta, mutta muutoin heppa seurasi perässä. Myös kuvia on kiva ottaa jos yksinkin, niin että heppa on syömässä nurmee irti. Hirveen viisasta.
5. Kuvien ottaminen selästä käsin, jopa uittaessa
Eiköhän tuo puhu jo ihan omasta puolesta^^
Noo, eiköhän tuossa nyt ollutkii jo taas jonkuu verra. Nyt on ollu tosi huonosti postauksii, nimittäi koko kesä meni oikeestaan töissä ja Rakuunamäellä. Ja nyt syksyn tultua on oikeestaan keskittyny pelkästään kouluun. Pitäis yrittää jopa ylppäreihiki lukee. (Oon ihan äärettömän myöhässä. Saa nähä mite nyt tullaa pärjäämää...)
Joskus miettii kuinka paljon paskaa ihminen voi kerrallaan sietää, ennenkuin se hajoaa. Kuinka paljon surua, huolta ja kärsimystä yksi pieni ihminen mahtaa jaksaa kantaa, ennenkuin se romahtaa.
Oon tainnut tästä kyseisestä asiasta aiemminkin kirjoittaa, mutta taas tämä pirun tunnetila nostaa päätänsä. Suunnaton vihan määrä, ymmärtämättömyyden ja negatiivisten ajatusten määrä räjäyttää tällä tahdilla luultavasti koko pääni ilmaan. Sitten päätyy taas miettimään miten kaikilla luultavasti olisi helpompaa täällä ilman minua. Väittäisin, että jokaisella on edes kerran ollut hetki jolloin miettii omaa tarpeellisuuttaan maan päällä. Kohtalo vaiko sattuma, kenties kuitenkin erittäin iloinen ja suunniteltu asia, että sinäkin ystäväni olet täällä. Vaikka tiedostan itse tuon, et kyllä me kaikki ollaan jonkin ihme tarkoituksen takia täällä, niin en tohdi olla miettimättä sitä toista vaihtoehtoa. Entäpä jos minä - kokonaisesta yli seitsemästä miljardista ihmisestä koko tällä pirun pallolla minä, olisinkin tullut tänne turhaan. Mitäpä jos joku tuolla ylhäällä on päättänyt, että minun täytyy olla vahva ihminen ja jaksaa kantaa kaikki nämä ajatukset päässäni ilman että pääsen taikka saan puhua niistä kenellekkään. Miksi minä, tohdin vain miettiä.
Onko oikein joutua elämään valheessa taikka pelossa? Pelossa menettää oma läheisesi hetkenä minä hyvänsä, valheessa että kaikki kuitenkin on hyvin. Eihän kukaan muu saisi siitä koskaan tietää, eihän? Tekohymyn turvin vain elämässä eteenpäin, eihän se tästä huonommaksi voi enää mennä - väärin luultu jälleen. Kenenkään ei pitäisi joutua elämään valheessa, jokaisella täytyisi olla mahdollisuus saada sanoa asiat niiden oikeilla nimillään. Mutta näin ei ole - mikä ihmeen tasa-arvoinen maailma tämä muka on? Tai Suomi, hyvinvointi valtio - no verrattuna joihinkin vähemmän kehittyneisiin maihin kyllä, mutta toisaalta tännekin kun pakolaisia tulee, heillä ei ehkä ole täällä sotia, mutta onko heillä silti välttämättä paremmat oltavat kuin kotimaassaan? Epäilen vahvasti. Tai entäpä tämä pelossa eläminen, onko se elämää, kykeneekö ihminen pelkotilassa elämään täysillä. Pelko elää meissä jokaisessa niin tiukassa, että siitä on hankala päästä eroon kun sen kerran kohtaa. Milloin saa pelätä hakatuksi tulemista, milloin sitä että ystävä pettää hädän tullen taikka sitä, ettei sitä läheistään enää seuraavana päivänä kohtaakkaan. Jokaisella on omat pelkonsa, omani luettelin tuossa edellä - osan niistä. Tahtoisin saada tietää, miten osa ihmisistä piilottaa pelkonsa niin pirun hyvin, että he eivät näytä sitä edes pelon kohdatessaan. Onko kyseinen ihminen alkanut pelkäämään enemmän sitä pelon tunnetta, kuin pelkoa itseään.
We won't stop till it's over, won't stop to surrender
Sitä tahtoisi suojella lähimmäisiään kaikelta pahalta, mutta silti täytyisi muistaa se itsekkyys aina joissain tilanteissa. Pitäisi yrittää pitää päänsä niinä hetkinä, kun oikeasti tietää, että tulee romahtamaan jos saa vielä lisää huolia harteilleen. Silti melkeimpä poikkeuksetta löydän ainankin itseni niiden valtavien synkkien kivikasojen lomista, etsimässä ulos pääsyä. Kuitenkin olen kahlittuna niin tiukasti, että ainoa mahdollisuuteni on yrittää saada joku jakamaan taakka kanssani. Monesti tämä prosessi on mahdotonta. Joskus kuitenkin, kuin ihmeen kaupalla löytää sen ihmisen siihen vierelle jakamaan taakkaa, ihmisen joka on henkisesti niin vahva, että pystyy apunsa tarjoamaan. Liian useasti nämäkin ihmiset ajan myötä katoavat, jättäen taas yksin. Silloin kuitenkin olet niin hyvässä kunnossa, ainankin hetkellisesti, että jaksat kantaa kuormasi yksin tai sitten sinulla on vain kevyempi kuorma. Molempi parempi, eikö vain?
Tahtoisin pyytää anteeksi. Tiedän olevani ajoittain erittäin töykeä ja töksäyttelen asioita, osuen joskus todella ikävästi kipeään kohtaan. Sitä en kuitenkaan tee tarkoituksella, silkkaa ajattelemattomuuttani, niinkuin monet meistä. Sanomme huomaamattamme asioita, jotka satuttavat toista. Sitten pääsee vain taas syyttämään itseään ettei toinen sinulle enää mitään puhu. Kuitenkin itse pyrin, jos tällaisen tilanteen uhriksi joutuisin, selvittämään asian omalta osaltani.
Suoraan sanottuna, miulla ei ollut minkäänlaista ideaa uutta postausta varten, mutta päätin ruveta vain kirjoittamaan ja katsoa mitä kaikkea taas omasta mielen syövereistä löytyykään. Varsin värikästä tekstiä taas vaihteeksi, en osaa pysyä niinkään missään asiassa vaan hypin asiasta toiseen kuten minulla on yleensä tapana. Tunnen pieni muotoisen ahdistuksen jälleen kasvavan sisälläni, mitä kyllä toisaalta lieventää tämä kirjoittaminen ja ajatusten purkaminen, niin typerältä ne kuulostavatkin auki kirjoitettuina. Monesti kun tulee vastattua kuulumis kysymyksiin vain perinteisesti - ihan hyvää. Ei ei näin. Loppu peleissä kun ystäväpiiristä kuitenkin niitä harvoja ihmisiä löytyy joita luultavasti kuitenkin kiinnostaa se mitä siulle oikeasti kuuluu. Osaispa siinä tilanteessa avata sen suunsa ja sanoa, että hei mie en oikeesti enään jaksa.
Kaiken huipuksi olen jälleen kerran täydellisesti tyhjentänyt pääni, toivottavasti onnistunein seurauksin. Luultavasti tulen miettimään tätä kaikkea vielä viikkojenkin päästä, sillä tiedän ettei asiat vain loksahda kohdilleen niin nopeasti kuin sitä toivoisi. Liian harvassa on myös niitä ihmisiä, jotka oikeasti haluavat ymmärtää ja tukea, toiset etsivät vain olkapäätä sitä itse tarjoamatta.
I've come too far to see the end now. Even if my way is wrong, I keep pushing on and on and on and on...There's nothing left to say now.
En tiedä mikä ahdistaa eniten, ihmissuhteet vaiko lähestyvät kokeet, vai lähestyvä tieto, joutuuko harkitsemaan alan vaihtoa.
Ärsyttää, etten saa taas aikaiseksi mitään, täytyisi lukea kirjaa, lukea historiaa ja tehdä tehtäviä, sekä laskea jonkin verran vielä matikkaa, mutta ei -kun ei vaan saa itseään liikkeelle ja tekemään tekemättä jääneitä tehtäviä. Haluis vaan olla ja toivoo, että ne tehtävät vaik tekis ite ittesä valmiiks. Meniski asiat aina just niiku toivoo, eikä tarvis aina murehtia niistä asioista, mutta minkäs sille mahtaa.
Ihmissuhteet onkii sitte taas kokonaan ihan oma lukunsa ja voisin niistä kirjoittaa pitkänkin pätkän, mutta sitten saattaisin loukata jotakuta taikka sanoa jotakin liikaa. Lyhyesti sanottuna, välillä tekis mieli näyttää parillekkin ihmiselle sitä paistinpannua ja lätkiä pitkin korvia. Toisaalta mieleni tekisi lyödä itseäni sillä pannulla. Välillä lentää niin typerää niin typerää juttua, etten uskoisi itsekkään ja jollain tapaa kerään sitä sääliä ympärilleni. Sitä en halua ja vihaan jopa sitä. Osaisinpa sanoa sen vielä ääneen tai edes siinä tilanteessa. Tykkään kyllä toisaalta rypeä itsesäälissä ja muiden säälivien katseiden alla, mutta lopulta se on niin perseestä.
Senkin huomaan itsessäni olevan erittäin ärsyttävän piirteen, en siedä yhtään sitä, jos joku luulee tuntevansa miut paremmi, ku oikeesti tuntee. Taikka se, että joku toinen, ihminen josta pidän, sanoo ne asiat niiden oikeilla nimillä ja palauttaa miut siihe maanpinnalle. Miun on jotenki tosi vaikee kirjottaa tai ylipäätänsä sanoo näitä asioita ääneen ja miulle se kynnys sanoa joitakin asioita miun ystäville on erittäin suuri. Huomaan joskus puhuvani jopa niinkin paljon kaikenlaisista asioista, joista huomaan toisen hiukan vaivaantuvan, mutta silti jatkan. Myöhemmin tekee mieli hakata päätä seinään, että miksi taas näin, miksi en voisi keskustella niinkuin normaalit ihmiset?
Joka tapauksessa, koeviikko ja ärsyyntyminen, kun ei osaa puhua ihmisten kanssa normaalisti ja helvetillinen rage, kun tuntuu ettei saa olla omaitsensä.
En kadu mennyttä, koska en muuten olisi tässä, enkä omistaisi näin ihania ystäviä. Oon ilone ja ihan sairaan yllättyny et miu elämää on eksyny tuommosii hömelöitä ^^ Jotekii on muute hauskaa, et vaik ollaanhan me siis ystäviä läpi vuoden, mutta jostain syystä se painottuu muistaminen tähän päivään ja kiitokset myös. Mutta silti, kiitos kun ootte olemassa :)!!<3
- Hänkö, joka asuu kaukana, mutta on silti niin lähellä sinua
- Hänkö, jota et ole tavannut pitkään aikaan, mutta joka kulkee ajatuksissa mukanasi jossain mielen pohjalla
- Hänkö, joka saa tuntemaan olosi mukavan kotoisaksi pelkällä läsnäolollaan
- Hänkö, jonka vuosien takaa tavattuasi saa menneet vuodet unohtumaan
- Hänkö, jonka sanojen ja tunteen ilmaisun aitoudesta voit olla täysin vakuuttunut
- Hänkö, jolle uskallat vuodattaa sydämesi syvimmät salaisuudet pelkäämättä, että sinua niillä joskus satutetaan
Kuten jo otsikoinnista pääsee perille, niiin alkaa pikku hiljaa olla motivaatio hukassa. Ei kamalasti tekisi mieli yrittää päntätä mihinkään kokeeseen tai muuhunkaan esimerkiksi edes kirjoittaa blogia, haluaisin vain hautautua peiton alle ja jäädä sinne. Meillä alkoi työssäoppimineki tuossa maanantain ja mie en vaan ole niitä aamuihmisiä ._.
Jostain kummasta syystä myös kaiken näköinen stressi, että saanko suoritettua edellisen jakson kaikki kurssit, jotta pääsisin kirjottamaa syksyllä.. Jippijaijeij! Ja jottei edellinen stressi olisi ehtinyt kirmata turhan kauaksi ja etäiseksi tunteeksi, niin pitäähän jakson vaihtua, työssäoppimisen alkaa, sekä uuden historian kurssin lähteä käyntiin! Ai, että rakastan koulun käyntiä <3 Miten voikaan olla näin epämotivoitunut, mutta minkäs sille voi, kun ei aina vaan kiinnosta?
"Lapsena kerrottiin: jos tuijottaa kiveä, voi nähdä sen kasvavan, hengittävän ja elävän
Tuijotin aikani, onneksi pettyen oivalsin: kasvoin ja hengitin itse. Opetuksen sisäistin"
Nyt pikku hiljaa alkaa oma kroppa antamaa periksi, jollain tavalla. Jalkoi koskee yhä enemmä, selkä on tohjompi, kuin aikaisemmin ja pää tuntuu hajoavan käsiini aivan pikkuriikkisiksi palasiksi, miltein tomuksi. Kaiken jälkeen, tuntuu aivan kuin voisin murtua juuri nyt tässä näin pieniksi palasiksi.
On asioita, joita alan ymmärtää vasta nyt selvemmin ja asioita, joita alan omassa päässäni sallitsemaan. Asioita, joita en itse sallinut edes olevan olemassa. Kiellän liian usein vieläkin joitakin tunteita itseltäni, joita minun ei siis tarvitsisi. Rikon itse itseäni sisältäpäin yhä vain pienimmiksi palasiksi. Muutamina iltoina saatan itkeä itseni uneen, pelkästään huonon olon, väsymyksen ja kaiken stressin johdosta, taikka sitten vain sen kaiken "vastuun siirron" takia. Joskus mietin, etteikö minusta oikeasti näy sitä tuskaa ulospäin? Vai eivätkö muut halua vain nähdä sitä. Romahdan aina silloin tällöin selittämättömään itkemiseen, silloin kysytään haluanko puhua, ei minulla ole mitään sanottavaa.
"Tunnen kaiken kaatuvan päälleni, sorrun taakkani alle. Mä jaksa en - uupunut oon."
Mutta sitten kaiken sen huolen, murheen, stressin ja ylenpalttisen muun sähläämisen keskellä, muistan, että omistan niitä mahtavia ystäviä, jotka jaksavat stempata ja pitää pääni veden pinnan ylä puolela. Vaikka heilläkään ei aina ole helppoa, olen iloinen, että he silti ovat läsnä. Love ya :3!
"Minusta todellinen ystävä on sellainen, jolle minun ei tarvitse koko ajan selittää mitä ajattelen ja miksi teen jotakin"
Palataan taas asiaan ystävänpäivänä, jos millään ehdin ja jaksan :3
Ömnöm nöm... Oltii tos pe-la mei hiihtiksen ripari porukan kanssa leireilemässä, paikassa joka oli keskellä metsää, kaukana kaikesta ja kenttääkin löyty muutamista tietyistä paikoista hyvin :D Itketti vähän vaan. Mutta olen siis päässyt nyt turvallisesti kotiin ja kohta täytyisi lähteä taas liikenteeseen (Y) Whupii :D
Eli sain houkuteltua tän aamun vitutuksilta pari miu kaverii lähtemää miu kanssa ottamaa vähä yömyssyy ja huomen pitäis kahelttoist olla sit roudaamas (Y) lovely or not?
Mutta viitaten hiukan tuohon otsikkoon, niin väittäisin tän päivän olleen huomattavasti paljon parempi, ihan vaan senkin takia, että vaikka oonkin ihan sika väsyny ja kaikkee, ni oon jopa positiivisesti yllättynyt kui mahtavan hyvin porukka lähti mukaa mei juttuihi :3 mahtavaa (Y)
mie lupaan kirjottaa joku päivä pidemmän ja paremman postauksen, mutta se päivä ei ole tänään + miut heitettii roudaamaa huomiseks Teraa, joten möh :dd
