Joskus miettii kuinka paljon paskaa ihminen voi kerrallaan sietää, ennenkuin se hajoaa. Kuinka paljon surua, huolta ja kärsimystä yksi pieni ihminen mahtaa jaksaa kantaa, ennenkuin se romahtaa.
Oon tainnut tästä kyseisestä asiasta aiemminkin kirjoittaa, mutta taas tämä pirun tunnetila nostaa päätänsä. Suunnaton vihan määrä, ymmärtämättömyyden ja negatiivisten ajatusten määrä räjäyttää tällä tahdilla luultavasti koko pääni ilmaan. Sitten päätyy taas miettimään miten kaikilla luultavasti olisi helpompaa täällä ilman minua. Väittäisin, että jokaisella on edes kerran ollut hetki jolloin miettii omaa tarpeellisuuttaan maan päällä. Kohtalo vaiko sattuma, kenties kuitenkin erittäin iloinen ja suunniteltu asia, että sinäkin ystäväni olet täällä. Vaikka tiedostan itse tuon, et kyllä me kaikki ollaan jonkin ihme tarkoituksen takia täällä, niin en tohdi olla miettimättä sitä toista vaihtoehtoa. Entäpä jos minä - kokonaisesta yli seitsemästä miljardista ihmisestä koko tällä pirun pallolla minä, olisinkin tullut tänne turhaan. Mitäpä jos joku tuolla ylhäällä on päättänyt, että minun täytyy olla vahva ihminen ja jaksaa kantaa kaikki nämä ajatukset päässäni ilman että pääsen taikka saan puhua niistä kenellekkään. Miksi minä, tohdin vain miettiä.
Onko oikein joutua elämään valheessa taikka pelossa? Pelossa menettää oma läheisesi hetkenä minä hyvänsä, valheessa että kaikki kuitenkin on hyvin. Eihän kukaan muu saisi siitä koskaan tietää, eihän? Tekohymyn turvin vain elämässä eteenpäin, eihän se tästä huonommaksi voi enää mennä - väärin luultu jälleen. Kenenkään ei pitäisi joutua elämään valheessa, jokaisella täytyisi olla mahdollisuus saada sanoa asiat niiden oikeilla nimillään. Mutta näin ei ole - mikä ihmeen tasa-arvoinen maailma tämä muka on? Tai Suomi, hyvinvointi valtio - no verrattuna joihinkin vähemmän kehittyneisiin maihin kyllä, mutta toisaalta tännekin kun pakolaisia tulee, heillä ei ehkä ole täällä sotia, mutta onko heillä silti välttämättä paremmat oltavat kuin kotimaassaan? Epäilen vahvasti. Tai entäpä tämä pelossa eläminen, onko se elämää, kykeneekö ihminen pelkotilassa elämään täysillä. Pelko elää meissä jokaisessa niin tiukassa, että siitä on hankala päästä eroon kun sen kerran kohtaa. Milloin saa pelätä hakatuksi tulemista, milloin sitä että ystävä pettää hädän tullen taikka sitä, ettei sitä läheistään enää seuraavana päivänä kohtaakkaan. Jokaisella on omat pelkonsa, omani luettelin tuossa edellä - osan niistä. Tahtoisin saada tietää, miten osa ihmisistä piilottaa pelkonsa niin pirun hyvin, että he eivät näytä sitä edes pelon kohdatessaan. Onko kyseinen ihminen alkanut pelkäämään enemmän sitä pelon tunnetta, kuin pelkoa itseään.
We won't stop till it's over, won't stop to surrenderSitä tahtoisi suojella lähimmäisiään kaikelta pahalta, mutta silti täytyisi muistaa se itsekkyys aina joissain tilanteissa. Pitäisi yrittää pitää päänsä niinä hetkinä, kun oikeasti tietää, että tulee romahtamaan jos saa vielä lisää huolia harteilleen. Silti melkeimpä poikkeuksetta löydän ainankin itseni niiden valtavien synkkien kivikasojen lomista, etsimässä ulos pääsyä. Kuitenkin olen kahlittuna niin tiukasti, että ainoa mahdollisuuteni on yrittää saada joku jakamaan taakka kanssani. Monesti tämä prosessi on mahdotonta. Joskus kuitenkin, kuin ihmeen kaupalla löytää sen ihmisen siihen vierelle jakamaan taakkaa, ihmisen joka on henkisesti niin vahva, että pystyy apunsa tarjoamaan. Liian useasti nämäkin ihmiset ajan myötä katoavat, jättäen taas yksin. Silloin kuitenkin olet niin hyvässä kunnossa, ainankin hetkellisesti, että jaksat kantaa kuormasi yksin tai sitten sinulla on vain kevyempi kuorma. Molempi parempi, eikö vain?
Tahtoisin pyytää anteeksi. Tiedän olevani ajoittain erittäin töykeä ja töksäyttelen asioita, osuen joskus todella ikävästi kipeään kohtaan. Sitä en kuitenkaan tee tarkoituksella, silkkaa ajattelemattomuuttani, niinkuin monet meistä. Sanomme huomaamattamme asioita, jotka satuttavat toista. Sitten pääsee vain taas syyttämään itseään ettei toinen sinulle enää mitään puhu. Kuitenkin itse pyrin, jos tällaisen tilanteen uhriksi joutuisin, selvittämään asian omalta osaltani.
Suoraan sanottuna, miulla ei ollut minkäänlaista ideaa uutta postausta varten, mutta päätin ruveta vain kirjoittamaan ja katsoa mitä kaikkea taas omasta mielen syövereistä löytyykään. Varsin värikästä tekstiä taas vaihteeksi, en osaa pysyä niinkään missään asiassa vaan hypin asiasta toiseen kuten minulla on yleensä tapana. Tunnen pieni muotoisen ahdistuksen jälleen kasvavan sisälläni, mitä kyllä toisaalta lieventää tämä kirjoittaminen ja ajatusten purkaminen, niin typerältä ne kuulostavatkin auki kirjoitettuina. Monesti kun tulee vastattua kuulumis kysymyksiin vain perinteisesti - ihan hyvää. Ei ei näin. Loppu peleissä kun ystäväpiiristä kuitenkin niitä harvoja ihmisiä löytyy joita luultavasti kuitenkin kiinnostaa se mitä siulle oikeasti kuuluu. Osaispa siinä tilanteessa avata sen suunsa ja sanoa, että hei mie en oikeesti enään jaksa.
Kaiken huipuksi olen jälleen kerran täydellisesti tyhjentänyt pääni, toivottavasti onnistunein seurauksin. Luultavasti tulen miettimään tätä kaikkea vielä viikkojenkin päästä, sillä tiedän ettei asiat vain loksahda kohdilleen niin nopeasti kuin sitä toivoisi. Liian harvassa on myös niitä ihmisiä, jotka oikeasti haluavat ymmärtää ja tukea, toiset etsivät vain olkapäätä sitä itse tarjoamatta.
I've come too far to see the end now. Even if my way is wrong, I keep pushing on and on and on and on...There's nothing left to say now.
